Äänet päässä huutavat mene jo


Muusikko kuiskii mun korvaan koko illan
Kaikki muut arvaa mitä on tekeillä
Yllättyneet katseet
Tuo? Aina niin hillitty.


Lähdin.


Otan Ramonesin levyn hyllyltä,
mies suutelee mun niskaa.
Vastaan hajamielisesti.
Se haluaa tupakan.
Nousen alusvaatteisillani ja otan
esiin Jack Daniel'sin
Illan ensimmäinen kulaus.


Tunnen olevani näyttelijä
mä en ole tässä
mun itsehillintä ei saa pettää
Pysy vahvana.


 

Minä sä mua pidät? "Keep her, it's all yours tonight". Oonko joku kauppatavara vain siksi että liikun musiikkipiireissä, olenko mä pelkkää seksiä silloin kun joku bändistä haluaa hetken huvia? Vaikka tein vain yhden virheen. Leima otsaan, saman tien, kaikki sen tietää. Nainen kävelee mun luokse. Se on mua kymmeniä vuosia vanhempi, se ojentaa kätensä ja esittäytyy kohteliaasti. Kalpenen. Tajuan sen olevan muusikon vaimo. Mitä mun pitäisi sanoa? "Hei, olen se joka pani miestäsi"? Anna anteeksi.

Yksi monista, yksi muiden joukossa, ei mitään ainutlaatuista.
Yhtä mielenkiintoinen, kuin yhteishakukaavake.


Ja mitä pojat puhuu tytöistä,
kun tytöt ei ole paikalla
Onko se painokelpoista,
tai laulun arvoista?

Minä haluan hieman huvia, seikkailuja, elokuvia
Sekopäänä, hulluna heilua
ja rakastaa sinua
Sinä haluat hieman huvia, seikkailuja, leiritulia
Olla nuori ja tanssia nurmikolla
ja rakastaa minua


Kun ne tulee, ne taputtaa päähän, silittää poskea, suutelee, ne puhuu hetken kuin vertaiselleen ja kertoo elämästään. Ne tietää mun elämästä. Ne tietää liikaa vaikkei ne tiedä mitään, mä tiedän enemmän kuin haluaisinkaan tietää.



Mä en ole esine, mä olen niin paljon enemmän.

Kuulin ihan kamalan asian. Oksennusrefleksi iski välittömästi päälle, vittu että voikin sattua edelleen. Toivottavasti se on onnellinen, muhun nimittäin sattuu ihan helvetisti.


Pohjalla kun itsensä löytää
Silmäni kauneutta ei nää
Kun sä seisot kuolleessa pisteessä

Menettää sen viimeisen toivon
Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon
Ja valo löytyy viime hetkillä
 

Itseasiassa ihan vitun skitsoa. Nukahdin yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta. Havahdun 19.30, luulen kellon olevan 7.30 huomisaamua. Ajattelen "pitää olla puolen tunnin päästä koulussa joulupuurolla" , alkaa oksettaa. Kurottaudun sängyn reunan yli pahoinvointokohtauksen ravistelemana, en halua syödä. Nukahdan. Hetken kuluttua havahdun taas. Miksi näen huoneeni ylösalaisin? Pääni roikkuu kivuliaasti yli sängyn reunan, sitä se vain onkin. En pysty puhumaan, en pysty liikkumaan. Päässä heittää.

Mä haluaisin kirkua niin kovaa kun pystyn, huutaa että päästäkää mut pois, antakaa mun mennä. Ette te mua tarvitse. Samalla kuitenkin tiedän, että mua tarvitaan, on paljon tehtävää. Rakastan muita, vihaan itseäni. Ja kun rakastaa muita, ei voi tehdä itselleen mitään, ettei satuta niitä joista välittää. Siinä on ristiriita.